Helsingin yliopistomuseo

Keisarillinen Aleksanterin -yliopisto

Suomen siirtyminen Venäjän yhteyteen ei välittömästi muuttanut akatemian statusta, paitsi että akatemiasta tuli nyt Keisarillinen Turun akatemia; myös nimitystä Keisarillinen Turun Yliopisto käytettiin. Jo heti autonomian ajan alussa keisari Aleksanteri I kuitenkin vahvisti monin tavoin akatemian taloudellisia toimintaedellytyksiä. Häntä kutsuttiinkin akatemian toiseksi perustajaksi. Vuonna 1811 vahvistettu uusi menosääntö lisäsi suuresti akatemian resursseja, mikä mahdollisti mm. lukuisat uudet virat. Opettajien palkkoja myös korotettiin. Akatemia sai samana vuonna almanakkaprivilegion ja yksinoikeuden julkaista Valtiokalenteria. Almanakkaprivilegionsa yliopisto on menettänyt, mutta Valtiokalenterin julkaisuoikeus yliopistolla on edelleen.

Akatemian korkeimmassa hallinnossa tapahtui periaatteellinen muutos, kun Aleksanteri I nimitti 1816 veljensä, perintöruhtinas Nikolain akatemian kansleriksi. Keisarillisten kanslereiden aikakausi kesti pitkään. Tapana oli aina vuoteen 1894 saakka, että perintöruhtinas toimi yliopiston kanslerina. Käytännössä kanslerin virkatehtäviä hoitivat kuitenkin suomalaiset ministerivaltiosihteerit vt. kanslereina. Vuodesta 1894 ylipistolla ei ollut kansleria vaan ainoastaan vt. kansleri. Turun piispan hoitama varakanslerin virka korvautui sijaiskanslerin viralla 1821. Sijaiskanslereina toimi aluksi korkea-arvoisia upseereita, mutta 1870-luvulta lähtien tähän virkaan alettiin nimittää ansioituneita yliopistomiehiä.

Syyskuun alussa 1827 riehunut Turun palo aiheutti akatemialle suuria tuhoja. Uusi päärakennus (vihitty 1817) välttyi kuitenkin aivan täydelliseltä tuholta. Tätä nykyä entinen akatemian rakennus on tuomiokapitulin käytössä.. Pelastuneesta kalustosta mm. kateederi ja koristeelliset ovet siirrettiin Helsinkiin, ja ne kuuluvat edelleen yliopiston juhlasalin varustukseen. Valtaosa akatemian omaisuudesta, kirjasto ja erikoiskokoelmat tuhoutuivat. Pelastuneista ulkomaisista kirjoista on sittemmin muodostettu yliopiston kirjaston ns. Aboica-kokoelma. Tästä kokoelmasta yksi teos on nähtävillä yliopiston museon näyttelyssä. Erikoiskokoelmista vain raha- ja mitalikokoelma säilyi kohtalaisen hyvin.

Nikolai I:n antamalla keisarillisella käskykirjeellä 21. lokakuuta 1827 yliopisto määrättiin muuttamaan keskushallinnon jäljessä Helsinkiin, josta jo tätä ennen oli tullut maan pääkaupunki. Siirtomääräyksen taustalla oli ehkä halu saada ylioppilaat entistä tiukempaan esivallan valvontaan. Muuttokäsky tuli täytenä yllätyksenä. Turussa oli jo ehditty ryhtyä suunnittelemaan akatemian toiminnan jatkamista sekä uudisrakennuskysymystä. Käskyä vastaan ei kuitenkaan uskallettu avoimesti protestoida.

Keisarillinen Aleksanterin-Yliopisto Suomessa aloitti toimintansa väliaikaisissa toimitiloissa syksyllä 1828 Helsingissä. Yliopiston käytössä oli senaatintalon itäinen siipi sekä Etelä-Esplanadi 6:n rakennukset (nykyinen valtioneuvoston juhlahuoneisto Smolna). Valtiovalta osoitti hyvin avokätisesti varoja yliopiston rakentamiseen. Vaikka Helsingin kaupunkisuunnittelussa ei ollut etukäteen varauduttu yliopiston siirtoon, niin silti sen tarvitsemille rakennuksille - osin aiemmat suunnitelmat hyläten - annettiin tontit hyvin keskeisiltä paikoilta. Vuosikausia vilkkaana jatkuneen rakennustoiminnan tuloksena keisarillinen yliopisto saikin uudet upeat toimitilat pääkaupunkiin: Senaatintorin laidalla olevan päärakennuksen (vihitty 19.6.1832), observatorion, klinikat ja kirjaston. Keisarin nimittämän yliopiston rakennuskomitean puheenjohtajana toimi intendentinkonttorin päällikkö Carl Ludvig Engel (1778-1840), joka myös laati lukuisia rakennuspiirustuksia yliopiston uudisrakennuksia varten.

Vuonna 1828 yliopisto sai myös uudet keisarilliset statuutit. Yliopiston viralliseksi nimeksi tuli Keisarillinen Aleksanterin-Yliopisto Suomessa (nimestä esiintyi kuitenkin sekä ruotsiksi että suomeksi hyvin monenlaisia muunnelmia). Tiedekuntien ja virkaiän mukaan kiertänyt rehtoraatti muutettiin kolmivuotiseksi luottamustoimeksi. Vanhat ylioppilaiden kansakunnat (nationer) lakkautettiin ja tilalle perustettiin osakunnat (avdelningar). Samana vuonna yliopisto sai myös uuden menosäännön. Valtio otti kantaakseen verot yliopiston tiloilta ja maksatti Uudenmaan lääninkonttorista vastaavan määrän viljaa yliopiston palkansaajille. Vuonna 1844 yliopisto luopui lopullisesti veroläänityksestään. Palkkauksessa siirryttiin rahapalkkaukseen. Teologian professorit säilyttivät kuitenkin edelleen palkkapitäjänsä. Prebendakirkkoherrajärjestelmä lakkautettiin vasta vuoden 1869 kirkkolaissa.

Professuurien määrä lisääntyi - yliopiston siirtyessä Helsinkiin professoreita oli 22 ja opiskelijoita noin 330. Ruotsi syrjäytti vähitellen opetuskielenä latinan. Yritykset vahvistaa venäjän kielen asemaa epäonnistuivat. Suomen kielen opetuksesta vastasi aluksi suomen kielen lehtori (v:sta 1828), ja sen päätarkoituksena oli lähinnä taata virkamiesten suomen taito. Suomen kielen asema opetuksen ja tutkimuksen kielenä alkoi vahvistua vasta 1800-luvun puolivälin jälkeen. Suomen kielen professuuri perustettiin 1850 ja ensimmäinen suomenkielinen väitöskirja esitettiin vuonna 1858.

Helsinkiin muuton jälkeen yliopiston rinnalle alkoi kehittyä myös tieteellisten seurojen verkosto. Suomen vanhin tieteellinen seura, Societas pro Fauna et Flora Fennica (per. 1821, muuttanut 1829 Helsinkiin), syntyi jo Turun aikana. Helsingissä perustettiin mm. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (1831), Finska Läkaresällskapet (1835) ja Societas Scientarum Fennica (1838). Jäsenistö koostui valtaosin yliopiston opettajista ja ylioppilaista. Tieteellisten seurojen aikakauskirjat ja julkaisusarjat saivat nopeasti keskeisen aseman tutkimustulosten julkaisemisessa.

Yliopiston 200-vuotisjuhlia vietettiin hyvin näyttävästi 1840 arvovaltaisen vierasjoukon läsnä ollessa. Juhlat kestivät yhteensä viisi päivää. Heinäkuun 15. päivänä oli varsinainen muistojuhla. Koska kaikki vieraat eivät olisi mahtuneet yliopiston juhlasaliin, käyttöön otettiin vielä vihkimätön ja sisustamaton Nikolainkirkko, jonne mm. kateederi siirrettiin juhlien vuoksi. Seuraavina päivinä pidettiin kaikkien tiedekuntien promootiot, joissa vihittiin poikkeuksellisen runsaasti tohtoreita. Filosofisessa tiedekunnassa lukuisat ruotsalaiset ja venäläiset vieraat vihittiin kunniatohtoreiksi.

Yliopiston statuutit uudistettiin 1852. Taantumusajan hengessä ja pelättäessä ylioppilaslevottomuuksia ylioppilasosakunnat lakkautettiin nyt kokonaan ja tilalle perustettiin ns. ylioppilastiedekuntia. Lakkautus jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Osakunnat sallittiin uudelleen jo 1868, ja samana vuonna perustettiin myös ylioppilaskunta (aluksi yleisten ylioppilaskokousten muodossa). Ylioppilaskunta virallistettiin 1880 annetuilla säännöillä. Vuosisadan alussa monet osakunnat jakautuivat joko kielellisin (esim. Nylands Nationin rinnalle Eteläsuomalainen Osakunta) tai maantieteellisin perustein (esim. Savo-Karjalainen osakunta). 1800-luvun lopulla alettiin perustaa myös tieteellisiä ja aatteellisia ylioppilasyhdistyksiä. Näistä mainittakoon erikseen Suomalainen Nuija (per. 1875).

Vuoden 1852 statuutit jäivät voimaan yli seitsemäksikymmeneksi vuodeksi. Statuuttien määräyksiä kuitenkin muutettiin ja samalla uudistettiin lukuisilla erillissäädöksillä. Tärkeitä säädöksiä olivat mm. opinto- ja kurinpito-ohjesääntö (1873) sekä asetus opiskelevasta nuorisosta (1907). Ylioppilastutkinto uudistettiin 1874. Kirjalliset kokeet järjestettiin tästä lähtien asianomaisessa koulussa, mutta ylioppilaskokelaiden oli edelleen tultava suulliseen kuulusteluun yliopistoon. Ylioppilastutkinto oli aina vuoteen 1919 saakka virallisesti vain yliopiston pääsykoe, ts. kaikilla ylioppilailla oli halutessaan mahdollisuus harjoittaa opintoja yliopistossa.

Tiedekuntajako (teologinen, oikeustieteellinen, lääketieteellinen ja filosofinen) pysyi täysin muuttumattomana aina vuoteen 1852, jolloin vanha filosofinen tiedekunta jaettiin kahtia historiallis-kielitieteelliseen ja fyysis-matemaattiseen tiedekuntaan. Tilanne palautui tiedekuntien nelijaon kannalta entiselleen 1863, jolloin näistä tiedekunnista tuli uudelleen perustetun filosofisen tiedekunnan osastoja. Sen jälkeen kun korkein maatalousopetus oli siirretty Mustialasta yliopistoon, filosofiseen tiedekuntaan perustettiin 1898 uusi maanviljelys-taloudellinen osasto, joka itsenäistyi 1924 uudeksi maatalous-metsätieteelliseksi tiedekunnaksi. Myös korkein metsätieteellinen opetus oli jo 1908 siirretty Evon metsäopistosta em. osaston yhteyteen.

Sen sijaan niin tekniset kuin kaupallisetkin oppiaineet jäivät yliopiston ulkopuolelle. Yliopiston rinnalle perustettiin kaksi erillistä korkeakoulua: teknillinen korkeakoulu (1908) ja kauppakorkeakoulu (1911). Edellisen juuret olivat jo 1849 perustetussa teknillisessä reaalikoulussa.

1800-luvun jälkipuoliskolla yliopisto avautui myös naisille. Naisylioppilaat tarvitsivat kuitenkin aina vuoteen 1901 asti anomuksesta myönnettävän erivapauden opintojen harjoittamiseen yliopistossa ja he saivat vasta 1897 oikeuden liittyä osakuntiin. Ensimmäisenä naisena yliopiston matrikkeliin merkittiin vuonna 1870 helsinkiläisen kauppaneuvos Feodor Tschetschulinin tytär Marie Tschetschulin (1852-1917). Hän harjoitti opintojaan kuitenkin vain vuoden verran ja siirtyi sitten työelämään liikealalle. Vuonna 1871 annetun armollisen kirjeen määräysten perusteella Emma Rosina Heikel (1842-1929) harjoitti erivapaudella lääketieteen opintoja yliopistossa olematta virallisesti kirjoitettuna yliopistoon, ja hän valmistui 1878 Suomen ensimmäiseksi naislääkäriksi. Heikel sai myöhemmin mainetta myös naisasialiikkeen suomalaisena uranuurtajana. Vuonna 1873 opiskelemaan tullut Emma Irene Åström (1847-1934; viereisessä kuvassa) suoritti ensimmäisenä naisena Keisarillisessa Aleksanterin-Yliopistossa filosofian kandidaatin tutkinnon ja hänet myös promovoitiin ensimmäisenä maisteriksi (1882). 1886 hän suoritti lisäksi kasvatusopillisen tutkinnon. Åström toimi Tammisaaren seminaarin pitkäaikaisena historian ja äidinkielen lehtorina. Vuonna 1927 hänet vihittiin filosofian kunniatohtoriksi. Suomen ensimmäinen naistohtori oli Karolina Eskelin (1867-1936), joka väitteli 1895 lääketieteen tohtoriksi. Ensimmäiseksi naisdosentiksi nimitettiin 1906 historioitsija Alma Söderhjelm (1870-1949). Hänestä tuli 1927 Suomen ensimmäinen naisprofessori, Åbo Akademin yleisen historian professori. Helsingin yliopiston ensimmäinen naisprofessori Laimi Lovisa Leidenius (1877-1938) sai 1928 nimityksen obstetriikan ja gynekologian professoriksi, mutta hän oli jo tätä ennen hoitanut useita vuosia professorin opetusvelvollisuuksia. Lisää tietoa aiheesta verkkonäyttelyssämme Naiset yliopistossa.